PIILOSSA JA SÄRKYNEENÄ 

Terhi Sileniuksen väline on valokuva. Valokuva ymmärretään länsimaisessa kulttuurissa useimmiten dokumentinomaiseksi: kaikki on niin kuin se kuvassa nähdään. Kuva todistaa. Mutta taidevalokuva ei ole sama asia kuin esimerkiksi lehtikuva, jolla on lähestulkoon pelkästään dokumenttiarvoa. Taidevalokuvassa käytetään valokuvauksen keinoja taiteellisen vaikutuksen tai vaikutelman tavoittamiseen. Taidevalokuvalla halutaan sanoa jotain maailmasta. 

Sileniuksen otokset ovat silmänräpäyskuvia, joissa mallin identiteetti katoaa ja kuvauspaikka on toisarvoinen. Nämä eivät ole turistikuvia, joissa hymyillen poseerataan tunnetun rakennuksen edessä. Päinvastoin: Sileniuksen kuvissa merkitseväksi nousee kätkeytyminen. Mallit ja ympäristöt ovat anonyymejä: kuka tahansa, missä tahansa. 

Kuvattavat ovat tavalla tai toisella piilossa kameran kylmältä silmältä. Milloin esteenä mallin näkemiselle kokonaisuudessaan on kartta, milloin nurkka tai aurinkolasit. Asetelma on paradoksaalinen: kätkeytyvä on nyt näyttelykävijän erityisen tarkastelun ja katseen alainen. Mutta mallit pakenevat katsojan silmää. Kamera haluaisi tuoda julki, mutta malli ei anna tai sitten on mallin ja kameran objektiivin väliin ”tahattomasti” jäänyt mallin piilottava objekti. Tuo objekti ei ole kuvattava kohde samalla kun se sitä väistämättä on. Esimerkiksi kartta valtaa lähes koko kuva-alan olematta silti kuvauksen pääasiallinen ”kohde”. Kätkijä, peite ei ole yhtä merkityksellinen kuin kätketyn ”salaisuus”. 

Katsoja huomaa haluavansa nähdä kasvot. Kasvojen kätkeminen merkitsee yleensä häpeää tai yksityisyyden, identiteetin suojaamista. Tupakointi on ajateltavissa yksityisyyden hetkeksi, hetkeksi itselle, jota kamera tulee nyt paikan päälle ja yllättäen todistamaan, dokumentoimaan. Kamera on voyeristinen halutessaan tunkeutua paljastamaan malleja, jotka eivät siihen tahallisesti tai tahattomasti näytä suostuvan ja hetkiä, jotka normaalisti on rauhoitettu muilta. Mutta ympäristökin voi jäädä piiloon kameran paljastaessa vain kasvot. 

Monissa valokuvissa näky muodostuu ikkunasta otettuna kuvana. Ikkunan kehykset muodostavat taidevalokuvan raamit, jotka tuovat mieleen renessanssiaikaisen ajatuksen taulusta ”ikkunana maailmaan”. Kuvat ovat samalla kuin osa ihmisen arkielämässään kokemista ikkunoista, joita joka päivä avautuu eteemme junissa, autoissa tai muissa liikennevälineissä ja rakennuksissa. Ne ovat osa median kuvavirtaa ja erilaisia päivittäisiä visuaalisia vaikutelmia arvoituksellisista tuntemattomista. 

Installaatiossaan Hard is difficult Silenius kuvaa sykkivää sydäntä, joka muodoltaan ja punaiselta väriltään on yksinkertaisen symbolinen: rakkaus. Sydän on samalla luonteeltaan biologinen, inhimillinen elin sykkiessään ja pumpatessaan. Sydän rakkauden metaforana voi olla kylmä, jäätynyt; sydän voi antaa anteeksi, sulaa tai sydän voi särkyä, rakkaus päättyä. Sydän sykkii talonmuotoisen kehikon eristäessä sen ympäristöstään, joka kuvaa luontoa. Talokehikko on sydämelle liian ahdas: se olisi valmis saamaan enemmän tilaa ympärilleen. Sydämen oma kokemus on tilaan puristunut, ahdistunut, angstinen. 

Installaatioon kuuluu särkyneitä peilejä. Peili merkitsee katsojalle etupäässä omaa kuvaa tai kopiokuvaa maailmasta, elämästä. Kävijä voi olla osa teosta peilikuvan heijastumana, joka vaihtuu hetkessä seuraavan kävijän peilikuvaksi: rakkaus on avoin uusille rakkauksille – jotka tosin koska tahansa voivat lähteä, jättää. Nyt peilikuva, maailma on särkynyt. Peiliin piirretyt tekstit antavat ymmärtää särkymisen johtuneen onnettomasta rakkaudesta ja kertovat kokemuksen intiimistä puolesta. Installaation voi kokonaisuutena nähdä univerasaalina symbolisena tai narratiivisena yhden henkilön kokemana rakkaustarinana.  

Sami Aikio