00130gallery näyttelyanalyysit/art analysis

00130Gallery
Korkeavuorenkatu 27 sisapiha
00130 Helsinki Finland

00130Gallery näyttelyanalyysit/
Art analysis




Milla Kuisma: 17.10-14.11.2007
RISTIPISTOA UNEN JA TODEN RAJAMAASTOSSA

Milla Kuisma on heleiden värien koloristi, joka tuo teoksissaan esille materiaalin ja tekniikan. Kuisma leikittelee viivalla, pinnalla, värillä ja muodolla ja samassa teoksessa on monesti läsnä sekä esittävä, että abstrakti elementti. Esittävä kuvaa taulussa useimmiten eläintä: lintu, kissa tai hirmulisko, mutta toisinaan kohteena on ihmiskasvot. Kuisma nostaa kuva-aiheeksi myös kulutustavaratodellisuuden esineitä: maitotölkkejä. Abstrakti ei-esittävä pyrkii sommitelmiin.

Joissakin teoksissa on pinta jätetty osin kokonaan käsittelemättä. Pellavakangaspinta tuo kaikessa paljaudessaan esille taiteen ehdollisuuden: kuvattu maailma on saatu aikaan taiteen keinoin ja katsoja ymmärtää katsovansa simultaanisesti, yhtäaikaa, tyhjää ja täytettyä kuvapintaa. Tabula rasa on tabula rasa vain puoliksi. Samalla materiaali, tavallisesti värin peittoon jäävä taulun pinta, korostuu.
Ristipistoa muistuttava maalausviiva on Kuismalle kaikkein ominaisin ja tunnistettavin sivellintekniikka, joka samalla viittaa käsityötaidon jatkuvuuteen ja erääseen kuvaamistavan perinteeseen. Ajan ulottuvuus tulee uudeksi sovelletun perinteen kautta teoksiin mukaan.

Sisällöllisesti teosten aihealue käsittelee usein purkausta. Purkaus vapaana ja määräämättömänä reaktiona toimii vastakohtana sidotulle ja säännölliselle, kurinalaiselle ristipistoviivalle. Hirmulisko purkauttaa suustaan totuuksia, pilvestä laskee alas kokonainen värisade, maitotölkistä lennähtää ristipistokissan eteen valkoinen roiskahteleva värimaito – kuin loppupisteessään paksuksi imapastoksi painuvaksi ateriaksi; ristipistolintu päästelee nokastaan puhekuplamaisessa muodossa graafisia sanoja ja numeroita aivan kuten pukki teoksessa Numeroita puhuva pukki. Myös maalauksen Liisa kohdalla katsoja tulee ajatelleeksi, onko taulun koko maailma purkautunut Liisan syvimmästä sisimmästä taideteoksen muodostamaksi pintojen ja värien maailmaksi; abstraktiksi kudokseksi, jonka keskellä jälleen toistuu esittävä ristipistoviiva,
kuvaten tällä kertaa sieniä.

Liisa on kuin sarjakuvan isokasvoinen lapsi. Lapsen maailmaan viittaa myös teos Jätä ovi raolleen ja valo palamaan, kuvaten lapsen tuntemaa epämääräsistä pelkoa pimeyttä kohtaan juuri ennen nukkumaan menoa, valojen sammuttamista ja huoneeseen yksin jäämistä. Jos valo sammuisi, sammuisi samalla teoksen representaatio katsojankin edessä yön tummaksi pimeydeksi. Epäilyttävän mukava talviuni puolestaan kuljettaa kohti nukkumisen teemaa miellyttävänä unennäkönä.

Paitsi nukkuminen ja uni, myös aamu ja herääminen on Kuisman kuvakielessä vahvasti mukana. Kun herää aikaisin kuvaa joka-aamuisia hajanaisia havaintoja sijoittamalla teokseen kuuluvat taulutkin hajalleen, toisistaan erilleen: milloin katse kohdentuu kahvikuppiin ja milloin tuntuu kuin vilkaisisi peilistä katsoviin väsyneisiin kasvoihin. Näin Kuisma käsittelee unen ja toden välisiä rajamaastoja.

    
Kuisman teokset ovat ja eivät ole totta. Ne kykenevät yhdistelemään todellisuutta ja imaginaarisuutta ja viittaavat jossakin määrin sadunkerronnan perinteeseen: puhuvat (satu)eläimet, jotka päästelevät suustaan juttuja ja perinteinen aika kertoa lapsille satuja illalla, nousevat näyttelykokonaisuudessa esiin. Toisaalta katsoja saattaa havaita viittauksia populaarikuvaan, sarjakuvaan, joko puhekuplailmaisussa tai tavassa kuvata hahmoja.    

Kirjoittaja Sami Aikio