MAIJA KIMANEN
Ruma rakastaja 28.2.–18.3.2007

 

Maija Kimasen näyttelyssä ”Ruma rakastaja” on esillä yksi installaatio ja kolme videoteosta, jotka käsittelevät kirpeällä tavalla mutta paikoin myös vihjailevan humoristisesti parisuhteeseen liittyviä nuoren naisen odotuksia, unelmia ja niiden kariutumisia. Kimasen teoksissa itse rumuus on jokapäiväistä, huonoille perusteille ja mahdottomille odotuksille rakennettua rakkautta.

Ensimmäisen näyttelytilan nurkassa seisoo huoliteltu, muoviseen juhla-asuun puettu "Morsian". Sen rintakehän kohdalle asetettu tv-monitori näyttää liikkuvaa kuvaa nuoren naisen kasvoista. Leijaileva musiikki ja alaviistosta kuvattujen kasvojen takana vilistävä maisema tuntuvat olevan visuaalinen esitys morsiamen mielentilasta, jossa todellisuus ja unenomaisuus sekoittuvat.

Viereisen näyttelyhuoneen installaatiossa on esillä lasikoppiin eristettyjä, ilmassa leijailevia kuusi- tai kahdeksanjalkaisia. Samat ampiaiset, muurahaiset ja koppakuoriaiset ovat päätähtiä ”Ruma rakastaja” videoteoksessa. Teoksen oleellisin osa on videoon liitetty ääniraita. Luurit korvilleen asettanut näyttelykävijä saa kuulla eri miesäänin puhuttuja mietteitä parisuhteen vaiheilta. Itse videokuvassa hyönteiset aukovat suutaan samaan tahtiin, kun kokonainen entisten ja nykyisten rakastajien kavalkadi tunkee läpi kuulokkeista. Lausahdukset ovat niitä tyypillisiä, tai sitten aivan absurdeja. Toinen perustelee parisuhteen päättämistä kiireellä, toinen väärällä sukkahousun värillä. Joukossa on syyttäviä, kylmiä, epävarmoja ja halveksuvia ääniä. Huumorin vivahde syntyy juuri tokaisujen mitättömästä perusteluarvosta. Teoksen ääniraita itsessään on lyhyt, mutta sen toimivuus paljastuu vasta usean perättäisen kuuntelun jälkeen. Herjaukset muuttuvat nopeasti jonkinlaiseksi mantraksi, pään sisällä risteileväksi ajatusmereksi: entä jos olenkin hullu? tulisiko minun sittenkin ostaa housut, joissa on takataskut? Kun sanoja toistetaan tarpeeksi, ne ehkä muuttuvat tosiksi. Lopulta teoksen synnyttämä ristiriitainen mielihyvä kirpoaa siitä, että karuja lausahduksia esittävät naruista vedeltävät, muodonmuutoksen kokeneet ja oikeastaan säälittävän sympaattiset pehmohyönteiset.

Näissä teoksissa ruma assosioituu huonoon, jopa kelvottomaan.Näyttelyn viimeisessä teoksessa nimeltään ”Koputuslaatikko” rumuus näyttäytyy lisäksi epätäydellisyytenä. Se on jotain, mikä ei ole ehjää. Vanerilaatikkoon tehtyjen reikien kautta katsoja pääsee kurkistamaan kahteen tv-monitoriin, joista toisessa nähdään sängyllä makaava nainen. Toinen monitori näyttää puolestaan mieshenkilön samassa tilanteessa. Toisistaan erillään olevien kurkistusreikien välille jää kuvitteellinen seinä, johon videonauhoilla esiintyvät henkilöt vuorotellen koputtelevat. Katsoja on kärpäsenä katossa, mutta hänen on valittava puolensa, sillä molempien monitorien seuraaminen yhtä aikaa on mahdotonta. Kimanen käyttää koputtamista vertauskuvana kahdenvälisestä keskustelusta, jossa kumpikaan osapuoli ei saa osakseen minkäänlaista vastakaikua. Koputtaminen on videoteoksen henkilöille kuin yleinen kieli: se muuttaa sointiaan ajoittain välinpitämättömästä kärsimättömäksi, epäilevästä vaativaksi, mutta koputusten jälkeen vallitseva hiljaisuus kertoo, ettei ymmärtävää siltaa henkilöiden välille enää synny. Tunnelma koputuslaatikon molemmin puolin on lohduttoman yksinäinen, odottava ja epätietoinen.

Kimanen ei pelkää esittää asioita omasta näkökulmastaan, tyttömäisesti. Hänen tapansa kuvailla on kuitenkin hienovaraisen vähäeleistä. Teokset eivät osoita, syytä tai pakota tulkitsemaan. Ne ovat mitä suurimmissa määrin tunnelmia. Myös Kimasen tapa yhdistää tekniikoita on tuore. Vaikka televisionäytöt ovat esineinä kylmiä, suurella rakkaudella kokoon parsitut hyönteiset rautalankajalkoineen, vanerista nakutettu kurkistuslaatikko tai pitsisen resorin saanut muovipuku antavat teoksiin konkreettisen käsillä tekemisen tunnelman. Kuka sitten on näyttelyn ruma rakastaja? Onko se omiin odotuksiinsa pettynyt morsian, yhteyden väliltään kadottanut pariskunta, vai sittenkin nuo lasikoppiinsa suljetut Gregor Samsat? Kysymyksen ilmaan jättäminen vapauttaa katsojan löytämään hyvin henkilökohtaiselta tuntuvasta näyttelystä jotain omakohtaista.

 

Kirjoitus on osa 00130Galleryn ja Helsingin yliopiston taiteentutkimuksen laitoksen opiskelijoiden projektia. Kirjoittana Laura Gelmi