Kansallismaisema NYT! Näyttelyanalyysi
7.1-21.1.2007

00130Galleryn ja Manifest07:n yhteistyönä toteutettu ”Kansallismaisema NYT!” –näyttely on ottanut tehtäväkseen päivittää kansallismaisema-käsitteen. Yli sata vuotta sitten muodostetun käsitteen ilmentymiä ovat olleet kultakauden taitelijoiden Koli- ja Karjalamaisemat. Uudelle, nyky-yhteiskunnassa kasvaneelle taitelijasukupolvelle ne eivät ole enää ajankohtaisia. Mitä kansallismaisema nykyään edustaa? Mikä on nykysuomalaisen mielenmaisema?

Valokuvaaja Jouko Lehtolalta on esillä kaksi teosta sarjasta ”Merkitty iho”. ”Eero” kuvaa keski-ikäistä miestä joka istuu selkä katsojaan päin katsellen ulos merelle. Miehen yläruumis on paljas ja koko selkäpintaa peittää tatuointi. Ensimmäisellä silmäyksellä kuva näyttää hyvin perinteisen suomalaisen saaristolaismaiseman kuvaukselta. Keskellä oleva mies muodostuu mielenkiintoiseksi vasta kun ymmärtää mitä tatuointi tämän selässä esittää; Akseli Gallen-Kallelan ”Sammon puolustusta”. Teos kaivautuukin yhtäkkiä paljon syvemmin suomalaisuuteen ja sen symbolimaailmaan. Samalla se näyttää suomalaisen kulttuurin keinotekoisuuden; monelle suomalaiselle juuri tuo taulu ja taiteilija edustaa suomalaisuutta ja Kalevalaa parhaimmillaan vaikka Gallen-Kallela etsi teokseen vaikutteita jopa japanilaisista puupiirroksista asti.

Vieressä oleva ”Miika” on sijoitettu suomalaiseen metsän. Siinä nuori mies on kuvattu aurinkoisena kesäpäivänä koivumetsän keskellä, kaatunut mänty taustalla. Nuorukaisen alaruumis on rajattu ulos kuvasta ja alastonta sivulta nähtyä yläruumista peittää erilaiset tatuoinnit. Merkit, symbolit ja tribaalikuviot jatkuvat leukaan asti. Korvalehteä ja kieltä lävistävät paksut, pyöreät korut. Myös alahuulessa ja nenän väliseinässä on reiät, mutta korujen sijasta mies työntää etusormensa reikien läpi. Samalla hän sulkee silmänsä ja kääntää kasvonsa kohti aurinkoa. Tämäkin teos tuo mieleen Kalevalan, nuori mies muistuttaa nuorta Kullervoa, uhoajaa, kapinoitsijaa, jonka elämä on täynnä tragiikkaa. Lehtolan kuvaama mies on myös kapinoitsija, kehoaan muuntelemalla hän asettuu valtavirtaa ja valtakulttuuria vastaan. Teoksen henki ja taustalla oleva mänty vie ajatukset toiseen Gallen-Kallelan maalaukseen ”Kullervon kirous". Valokuva käsittelee myös ihmisen vaikeaa suhdetta omaan kehoonsa, hänen tyytymättömyyttä siihen ja halua muunnella ja kaunistaa sitä. Tatuoidut kuviot tuo mieleen alkuperäiskansojen kehojen koristelun ja shamanismin. Paluuta juurille.

Timo Vaittisen kollaasi- ja maalaustekniikalla toteutettu työ ”Up in Smoke” on päällystetty epoksihartsilla, antaen sille kiiltävän, valokuvamaisen pinnan. Yömaisemaa esittävän kuvan alareunassa on suomalainen kuusimetsä, jota halkoo joki. Metsän keskellä löytyy pieni punainen mökki, jonka ikkunassa palaa kotoisasti valo ja savupiipusta nousee savua. Suurimman osan kuvatilasta vie kuitenkin tummanvioletin värinen taivas, jolla tuikki valkoisia tähtiä. Lehdistä leikatut kuvat muodostavat taivaalle nousevassa savussa oudon rykelmän pääkalloja, raamatullisia hahmoja ja osoittavia sormia. Kuvissa näkyy luontoa, salamoita ja räjähdyksissä muodostuneita pöly- ja savupilviä. Ikään kuin siinä olisi asetettu luonto ja ihminen vastakkain. Kohti savua matkaa kolme jättiläismäistä hahmoa. Suurin heistä kurottaa kätensä savupatsasta kohti. Kultaisen leikkauksen kohdalle sijoitettu käsi toimii teoksen kammottavana katseenvangitsijana. Ylisuureksi paisuneena, veren peittämänä se edustaa uhkaa, kuroutuen vihreillä kynsillään rauhallisen, tapahtumista autuaan tietämättömän metsän yli. Olento koostuu eri kuvien ilotulituksesta, väreistä, kuvista avaruudesta mutta myös ruiskuista ja kysyvistä, eksyneistä katseista. Aivan kuin se olisi kaiken vieraan manifestaatio ja sitä esittävät kuvat olisivat välähdyksiä alitajunnasta. Hahmot kuvastavat hyvin nykypäivän kaoottisuutta, ja vieraan pelkoa. Sitä että suljemme silmämme emmekä halua nähdä mitä ympärillä oikeasti tapahtuu. Toisaalta ehkä käsi ei olekaan uhka, vaan suojeleva, isällinen ele, joka näyttää pienimmille hahmoille suuntaa. Tai ehkä ojennettu verinen käsi onkin avunpyyntö, johon pelokas ja hätääntynyt vieras toivoo vastausta.

Susanna Vuorion teoksessa ”Sillä aikaa huligaanit olivat ottaneet magneetin ja häipyneet maisemista” on naishahmo turkoosinsinistä taustaa vasten. Naisen oikealla olkapäällä istuu lintu. Olento tuo mieleen noidan tai shamaanin ja uskonnon jossa luonto on lähellä ja sitä kunnioitetaan. Suomalaisia pidettiin ennen vanhaan hyvinä noitina ja loitsijoina, olemmeko nykyään kadottaneet alkuperämme, vieraantuneet luonnosta. Naisella on päällään nahanomainen vaate, josta roikkuu erimuotoisia esineitä ja koruja. Ehkä ne ovat amuletteja, noidan työkaluja. Päässään nainen kantaa päähinettä. Kokonaisuus tuo mieleen Pohjois-Amerikan intiaanit, alkuperäiskansan jolla oli luonnollinen ja välitön yhteys luontoon. Maalaus ilmentää kaipuuta luontoon, rauhaan, halua löytää luottamusta pirstoutuneessa yhteiskunnassa.

”Afterparty” on Samppa Törmälehdon installaatio, joka koostuu liikkeentunnistimesta, talon pienoismallista ja kuulokkeista. Katsojan lähestyessä installaatiota talossa syttyy sininen valo ja kuulokeista voi seurata mitä talossa kuuluu. Talon ylin kerros on asuintilaa ja alakerta muistuttaa varastoa, kellaria tai autotallia. Mutta talo ei ole asuttava, se on hylätty, rapistunut tai ehkä se ei ole koskaan valmistunut. Se on tehty jatkoja varten, eikä siinä eletä, vaan juhlitaan aamuyön viimeisinä melankolisina tunteina. Juhlijoista ei ole jäljellä muuta kuin kun kaksi ostoskärryä talon alakerrassa ja sininen valo, joka tuo mieleen pikaruokaravintoloiden vessoihin asennetut valot, joiden tehtävä on pitää suonensisäisiä huumeita käyttävät henkilöt poissa. Huumeet kuuluvat jo nyky-Suomessa monen juhlijan afterpartyihin. Törmälehdon teos ei ole visuaalinen elämys vaan kokonaisvaltaisempi kokemus. Elämmekö suomalaisen kulttuurin afterpartyissa? Onko tämän jälkeen vain väsyneitä, punaisia katseita ja krapulainen aamu?

Jonna Johanssonin kaksi teosta ovat vahvasti yhteiskunnallisesti kantaaottavia. ”Mum” koostuu kahdesta maalauksesta. Näistä suurempi esittää kadulla elävää naista. Nainen nukkuu katukäytävällä, likaisiin lakanoihin käärittynä. Tausta on maalattu viitteenomaisesti ja muistuttaa ohi ajavia autoja, joista kukaan ei pysähdy, kukaan ei välitä. Kuva muistuttaa elokuvan still-kuvaa, jossa linssi on tarkennettu objektiin, naiseen, ja muu on epäselvää. Ilmanvaihtokanava, jonka päällä nainen nukkuu, ja josta virtaa lämmintä ilmaa, kielii kuvan tulevan Yhdysvalloista. Samaan teokseen kuuluva toinen, pienempi maalaus on enemmän abstrakti, ainoat värien seasta erottuvat objektit ovat tageja, graffiteja. Tuntuu siltä, että tälle pienemmälle, pohjimmiltaan rauhalliselle maalaukselle on välinpitämättömyydestä ahdistuneena ja turhautuneena lopuksi heitetty maalia ikään kuin protestina. Koko teos on vahvasti kaupunkilainen ja urbaani. Se tuo mieleen amerikkalaisen kulttuurin, jolla on ollut niin vahva vaikutus suomalaiseen kulttuuriin aina 1960-luvulta asti.

Samaa tekee myös Johanssonin toinen teos ”There she goes…”. Maalauksessa on musta äiti ja lapsi kotonaan. Äiti on juuri ottamassa suonensisäisiä huumeita ja lapsi istuu vieressä tyhjä katse suunnattuna ilmaan, aivan kuin hän hyväksyisi kohtalonsa eikä kamppaile sitä vastaan. Odottaa vain hetkeä jolloin hän joutuu huolehtimaan äidistään. Vanhemmistaan huolehtiminen on jossain vaiheessa jokaisen lapsen tehtävä, mutta Suomen nuoret aikuiset saattavat joutua mahdottoman tehtävän eteen sodanjälkeisen sukupolven ikääntyessä. Mahdoton tehtvävä on maalauksen lapsellakin. Johanssonin molemmat työt muistuttavat uutisten lehtikuvia, joita meille syötetään mediassa päivittäin. Maalauksina niillä on kuitenkin pysäyttävimpi vaikutus, lehtikuvina tämäntyyppisiin kuviin on ehtinyt tottua ja ne pystyy helpommin sivuttamaan. Teoksissa halutaankin tuoda esiin se puoli kulttuuristamme, jota emme halua nähdä.

Anna Aution ”Koti, uskonto, isänmaa” koostuu kolmesta valokuvasarjasta. Ensimmäinen, kotia kuvaava sarja esittää kodittomien ihmisten ”koteja”. Metsään tai meren rantaan sijoitettu patja, parista lankusta kasattu seinä, riepuja, likaa, kylmyyttä, haalistuneita ja käytettyjä kankaanpaloja. Osa ”kodeista” on veden vallassa, yksi koostuu ruosteista runkopatjan rungosta. Lohdutonta maisemaa, vaikka kodin tulisi olla se lämmin turvapaikka jonne voi paeta maailman pahuutta. Autio muistuttaa meitä siitä että kaikilla ei ole täälaista kotia jonne tulla.

Uskontoa kuvastavat teokset ovat valokuvia pyhimyksiä esittävistä puuveistoksista. Kuvista on kuitenkin rajattu pois päät ja alaruumiit. Jäljelle jääneet keskiruumiit muodostavat uusia hahmoja. Vanhoissa keskiaikaisissa veistoksissa on puuttuvien käsien kohdalla jäljellä ainoastaan pyöreät mustat aukot. Aukot muodostavat valokuvissa silmäpareja, jotka tuijottavat oudosti, jopa syyttävästi katsojaa. Kuvat muistuttavat Freudin ”unheimlichistä”, kammottavasta, vieraasta. Pyhimyksiltä on riistetty kädet, välineet, joilla voi parantaa ja siunata, rukoilla maailman puolesta. Onko aika ajanut näiden haalistuneiden ikonien ohi? Vai eikö maailmaa voi parantaa?

Näyttelyssä nousee esiin samanlaisia teemoja eri taitelijoiden teoksissa; harvalla meistä on enää maalaistausta, joten urbaanisuus ja luonnosta vieraantuminen ovat meille arkipäivää. Kaupunkilaistuminen tuo mukanaan ongelmia, kuten huumeet ja kodittomuus. Käsite "kansallismaisema" ei ole ennenkään ollut yksiselitteinen, mutta tänä päivänä sillä saattaa olla henkilökohtaisempi merkitys. Kulttuurisesti ja poliittisesti sitä ei enää tarvita nostamaan suomalaisten identiteettiä, vaan ehkä sen avulla voidaan puuttua nykypäivän yhteiskunnan ongelmakohtiin ja saada ihmiset näkemään ne. Jos kansallismaiseman oli ennen jotain ylevää, se edustaa nykyään jotain aivan muuta.

Kirjoitus on osa 00130Galleryn ja Helsingin yliopiston taiteentutkimuksen laitoksen opiskelijoiden projektia. Kirjoittana Christine Langinauer