00130gallery näyttelyanalyysit/art analysis
back-home

00130Gallery
Korkeavuorenkatu 27 sisapiha
00130 Helsinki Finland

00130Gallery näyttelyanalyysit/
Art analysis



ILMAISU VOITTAA SISÄLLÖN

Jenni Eskola ei nimeä teoksiaan. Nimi ei ohjaa katsojaa mihinkään suuntaan, vaan materiaali ja visuaalinen estetiikka. Sisältö ei näissä töissä nouse yhtä tärkeäksi kuin ilmaisu. Teokset vain sanovat: katso ja näe.

Katsojan silmä keskittyy kysymään, kuinka teokset on toteutettu.

Sisällöllisesti näyttelykokonaisuus hahmottuu ”peittoina”, materiaalien alkuperä peittyy. Jotkut teoksista ovat puhdasta pintaa, rajallisen teostilan peittoa. Teoksista on poimittavissa Warholmaista sarjallisuutta ja tekninen on monisteiden kautta mukana katsomistapahtumassa.

Keskeisesti katsoja kohtaa yhtäältä tuttuja ja toisaalta erikoisia materiaaleja uudella tavalla käsiteltyinä: hiekkapaperi ja jätesäkki ovat löytäneet tiensä teospohjaksi, mutta myös eksoottiset luonnonkumi ja traganttikumi ovat taiteilijan materiaalipaletissa mukana. Materiaalien jalostuminen taiteeksi peittää niiden alkuperäisen luonteen ja luo omalaatuista materiaaliestetiikkaa. Metamorfoosin omaisesti arkimateriaali muuttuu taideteokseksi. Teokseksi, joka kuitenkin pysyy taulun kaksiulotteisissa rajoissa eikä hae kolmiulotteista plastisuutta.

Visuaalisuutta tavoitellaan toisinaan pinnan näyttävällä käsittelyllä ja toisinaan pelkällä polveilevalla viivalla. Viiva on riittävän ilmaisuvoimainen jo itsessään. Värikynä, tussi ja kuulakärkikynä edustavat piirroksellisuutta akryylin ja musteen tuodessa maalauksellisuuden muassaan.

Pinnan käsittelyn seurauksena sileä ja kuultava pinta voi olla peittona hienovarainen ja himmeästi hohtava kuin vanha renessanssimaalaus vernissattuna konsanaan. Toisaalta pinta voi olla yhtä rosoinen kuten hiekkapaperi. Kokonaisuudesta erottuu pintojen välinen bipolaarisuhde: sileä - strukturoitu. Materiaali ei tällöin näyttäydy esteenä, vaan mahdollisuutena; rosoista ei silitetä eikä sileään tuoda rosoja.

Väritys pysyy näyttelykokonaisuuden kulisseissa hillitysti taustalla paitsi punaisessa työssä, joka on toteutettu musteella hiekkapaperille. Siinä punainen väri muiden teosten joukosta suorastaan hypähtää kaikessa koloristisessa ilmaisuvoimassaan esille.

Eskola luonnehtii työskentelytapaansa materiaaleihin nähden lähes absurdiksi toiminnaksi. Toiminnan jäljet hahmottuvat teoksista jäljitettävinä semioottisina merkkeinä, joiden ilmaisullinen (merkitsijä) ja sisällöllinen (merkitty) puoli ovat sangen yhteneväiset. Työtapa tuo kokonaissisällöksi itse työn, kuten värittämisen hitauden ja suosittelee siten katsojalleenkin rauhoittumista ja keskittymistä.

Näyttely herättelee kysymyksiä nykytaiteen rajoista, kun esittävyys ja sisällöllisyys ovat karsittu ja on käytetty omaperäisiä materiaaleja. Näyttelykokonaisuus on jossain mielessä käsitetaiteen lailla abstrakti.

Sami Aikio