00130Ryhmän näyttelyteema Dogville käsittelee pelon, turvattomuuden, vallan, vapauden, yksilöllisyyden ja eriarvoisuuden aiheita. Näyttely on monivivahteinen sisällöltään ja tekniikoiltaan sisältäen maalauksia, veistoksen, installaation ja valokuvia. Näyttelyyn osallistuvat taiteilijat ovat akateemista koulutusta saaneita taiteilijoita, joilla on ollut runsaasti näyttelyitä Suomessa ja ulkomailla. 00130Ryhmä ei ole yhteisestä teemasta huolimatta ohjelmallinen taiteilijaryhmä, vaan ryhmän jäsenet vaihtuvat kuratoitujen näyttelyjen myötä. Kunkin taiteilijan näkemys koirateemasta on Dogvillessa elementaarinen osa näyttelykokonaisuutta.
Dogville herättää pohtimaan nykymaailmaa ihmiselle läheisen, jopa terapeuttisen olennon, kotieläimen kautta. Ihmisen suhde hänelle tuttuun eläimeen paljastaa samalla viiltävän terävästi, joskus raakastikin, ihmisyyteen liittyviä universaaleja piirteitä ja kertoo jotakin ajasta, jota elämme, ajan ilmiöistä ja piirteistä. Näyttelyn maalaukset tuovat esille erilaiset tavat suhtautua maailmaan ja nähdä. Se voi olla tieteellisen viileää, kuten koiran anatomiaa tutkivana Annu Kapulaisen Koirakammo IV:ssä (Canis familiaris), tai tunteen hallitsemaa, kuten scheferin uhkaavassa olemuksessa teoksessa Koirakammo III (Anna sen vaan haistaa…).

Saksalaisen Andreas Templinin videoteos The 20th Century on visit in the 21th hallitsee näyttelytilaa ja nostaa metaforisesti esiin yleisen kokemuksen yhteiskunnassa vallitsevasta pelon ja turvattomuuden tunteesta esittämällä niiden hallitseman eläimen, jonka se samalla suurentaa kokoon, jota katsoja ei voi galleriatilassa ohittaa, vaikka pelon tai säälin kohtaaminen tuntuisikin vaikealta. Video herättää katsojassaan paitsi torjuntaa, toisaalta suojelun halua. Koira on pieni, turvaton, märkä – lähes alastoman ihmisen kaltainen ja sen vapisevat ruumiinliikkeet erottavat videon still-kuvasta. Sinänsä vähäeleinen kuva on ilmaisuvoimassaan vaikuttava. Videossa ei varsinaisesti tapahdu mitään, vaan vaikutelma syntyy koiran olemuksesta, habituksesta ja eläimen hienovaraisesta liikehdinnästä. Ihmisen sisällä asuva tarkasti määrittelemätön pelko ja epävarmuus ympäröivästä maailmasta saa tässä visuaalisen muodon.

Koira ei ole ainut, joka pelkää. Pelko ja turvattomuus saattavat syntyä koiran kohtaamisesta. Myös koiraa voidaan pelätä. Scheferi, joka näyttää hampaitaan on olentona kokonaan toisenlainen kuin turvaton pentu. Annu Kapulaisen teoksessa Koirakammo III (Anna sen vaan haistaa…) koira on hallitseva pelon subjekti, hampaita väläyttävä omistajansa turvallisuuden takaaja.
Koira pelon subjektina saa Hanna Jaanisoon veistoksessa Paha koira kuonokopan, joka toimii merkkinä aggression tai luvattoman käytöksen vaientamisesta. Veistoksessa on kontrasteja: Jalo ja muotokuvamaisen tarkka kipsiveistos, jossa koira on täysin rauhallisessa asennossa saakin yllättäen brutaalin, teräksisen kuonokopan kasvoilleen. Hauraan kipsin ja lujan teräksen vastakohdassa herää samalla sisällöllinen kysymys kuonokopan tarpeellisuudesta.

Annu Kapulaisen maalaus Koirakammo V (Koirapuisto) kuvaa koirapuistoa, joka on hyväksytty tila toimia, tosin aidattu ja sääntöjen kahlitsema. Koirapuiston merkki sen aidassa on sallittavuuden ja asetettujen sääntöjen hyväksyvä ilmaus, mutta aita samalla kertoo jaottelusta ja kategorisoimisesta. Nykymaailman ryhmiin karsinoiva tendenssi puhkeaa aidan hahmossa esille lähiön koirapuistoa lakonisesti kuvaavassa maalauksessa. Asioita on sallittua tehdä, mutta vain ennalta tarkoitukseen varatulla luvallisella alueella.
Dogvillessä nousevat näiden teosten kautta esille valtasuhteet: Kuka saa hallita koiran elämää ja asettaa kuonokopan tai aidan eli hyväksyttävät rajat? Kenelle rajoja asetetaan ja miksi? Kenet vaiennetaan? Kenellä on vapaus? Kuvaannollisesti kyse on osaltaan ihmisten keskinäisistä valtasuhteista, hallinnan ja hallitsemattomuuden tiloista.

Dmitri Zudovin koira-aiheiset maalukset tuovat mieleen henkilökuva- eli potrettimaaluksen. Yksilöllisyys tulee niiden kokonaisuudessa vahvasti esille. Toisaalta koiria voidaan ajatella eri rotuina. Ihmisiäkin on eri rotuisia ja yksilöinä erilaisia, vaikka kaikki tosin kuuluvat ihmiskuntaan. Zudovin teosten hellittelevät kutsumanimet kuten Jimi, Ransu tai Jerry ja Justus kertovat ihmisen kaipuusta läheiseen ja lämpimään suhteeseen kesyn eläimen kanssa. Nimeäminen ja kunkin henkilökohtainen nimi on kaiken yksilöllisyyden perusperusta. Maalausten koirat edustavat Dogvillen kokonaisuudessa ikään kuin ihmiskunnan hoidettuja hyväosaisia yksilöjä, jotka elävät turvallisessa maailmassa, kontrastina suurennetulle pelkoa ja epävarmuutta tulvivalle Templinin videolle. Eriarvoisuus näkyy Dogvillen kokonaisuudessa esimerkiksi tässä.

Jonna Johanssonin ja 80Juan80 toteuttama installaatio ja valokuvateos Dogs are everywhere käsittelee koiran ja ympäristön vapaata suhdetta. Mukana on myös piirroksia. Monet valokuvat esittävät lepäävää koiraa. Enää ei olla luvallisessa, tarkoitukseen varatussa aitauksessa, vaan yksilöllisen koiranelämän intiimissä ja itsenäisessä puolessa: Koiran makuuhuoneessa, jossa on oikeus levätä rauhassa, nukkua huolimatta ympäröivän maailman murheista ja kuljeskella yksilöllisenä flanöörina. Samalla esiin nousevat erilaiset ympäristöt, puistot, kadut ja kahvilat, joissa koiran voi silmänräpäyksellisesti kohdata: ”Dogs are everywhere”. Installaation äänimaailma viittaa urbaaniin kaupunkiympäristöön, jossa ihmisetkin liikkuvat. Luontokappale, koira rakennetussa ympäristössä käsittelee dikotomiaa luonnon ja kulttuurin välisestä suhteesta. Mutta kumpi on lopultakin vapaampi tila: aidattu ja sääntöjen rajoittama sinänsä turvallinen temmellyskenttä vai täysin avoin yksilöllinen kaupunkilainen elämänpiiri, jossa toisaalta kukaan ohikulkija ei välitä tai piittaa?

Dogvillessä kuvat tuovat harvoin esiin ihmisen. Ihminen on sen sijaan läsnä näyttelyn katsojana, jonka voi olla vaikea hahmottaa näyttelyn universaaleja piirteitä koiran läheisen tuttuuden hämärtämänä. Dogville herättää silti silloin katsomaan tuttuja asioita uudella tavalla ja monesta eri näkökulmasta. Dogville on pienoispotretti maailmasta ja ihmisyydestä yleensä. Kuvia voi tietysti katsoa myös taidokkaina ulkoisina kuvauksina koirasta, ihmisen parhaasta ystävästä ja ”koiranelämästä”.

Kirjoitus on osa 00130Galleryn ja Helsingin yliopiston taiteentutkimuksen laitoksen opiskelijoiden projektia. Kirjoittana Sami Aikio